Luontoliikunnan ja retkeilyn suosio kasvaa koko ajan ja Instagram on tulvillaan toistaan kauniimpia luontokuvia. Kuitenkin samaan aikaan kirjoitetaan lasten kunnon huonontumisesta, lasten liiallisesta suorittamisesta ja jopa pienten lasten peliriippuvuudesta, josta viimeksi Darude ja Sinkkonen Hesarissa olivat huolissaan. Miten saada myös lapset ulos ja mukaan luontoliikuntaan?
Muistan lapsuudesta partion ja leirit metsässä. Muistan myös saaressa sijaitsevan kesämökin, jonka ympärillä olevaa metsää sai vapaasti tutkia ja jonka rannassa opettelin uimaan ja kalastamaan. Muistan syksyiset marjametsät ja erityisesti puolukkaa punaisena olevat mättäät. Toki muistan myös itikat ja paarmat sekä paleltuneet varpaat ja väsymyksestä kipeän kropan leirien tai päivän touhuamisen jälkeen, mutta ne kuuluivat asiaan. Olimmehan touhunneet suomalaisessa metsässä.
Luontoharrastus voi alkaa milloin vaan. Jos kuitenkin saa mahdollisuuden tutustua luontoon jo lapsena, luontoyhteys säilyy todennäköisemmin läpi koko elämän. Edelleen joka kerta tullessani kuivaan, voimakkaasti tuoksuvaan mäntymetsään, jossa pienet oksat rapsahtelevat kenkien alla, tunnen tulleeni kotiin. Niin vahva tuo luontoyhteys on. En itse osaisi ajatella elämää ilman luontoa. Jokaisesta kaupungista, jossa olen asunut, on löytynyt edes pieni palanen vihreää.
Olen kuullut puhuttavan luontolukutaidottomuudesta, mikä ei nykyään välttämättä ole lasten ongelma vaan myös aikuisten, jotka pikkuhiljaa kaupungissa asumisen ja kiireisen elämän myötä vieraantuvat luonnosta. Tällöin on selvää, että myöskään lapsen luonnonlukutaito ei kehity. Saattaa olla jopa niin, että luontoa hieman pelätään, jos siellä vietetään liian vähän aikaa. Metsää ehkä arastellaan, sillä sitä ei tunneta enää niin hyvin kuin ennen. Monesti luontoon lähtemättömyyden syynä on ajanpuute. Silti me kuitenkin sorrumme järjestämään pienillekin lapsille paljon harrastuksia, jotka olisi helppo ja halpa korvata yksinkertaisesti menemällä metsään. Kiireisessä elämässä metsä rauhoittaa myös lasta ja toisaalta siellä on hyvä purkaa ylimääräistä energiaa ja rauhoittaa siten lapsiperheen vauhdikkaita iltoja.
Koen tärkeäksi sen, että luontoyhteyden syntymiselle annetaan mahdollisuus jo lapsena. Tärkeää olisi myös se, että kokemukset luonnossa olisivat positiivisia ja niistä jäisi hyvä muisto. Kun lapsi nauttii touhuamisesta luonnossa, hän mieluummin myös sinne hakeutuu ja luonnossa liikkumisesta tulee hänelle elämäntapa. Ja sama pätee toki myös aikuisiin. On tärkeää, että lapsi ei pelkää luonnossa eikä mielestäni aikuisenkaan ole syytä turhaan varottaa lasta kaikesta. Tiedän, että itsekin sorrun välillä varottelemaan liikaa, kun meno on vauhdikasta. Onhan se totta, että monessa paikassa voi kolhaista itseään, oksat voivat raapia eikä kaatumisiltakaan vältytä. Koetan kuitenkin itse vain varmistaa, että alue, jossa lapset leikkivät on turvallinen enkä päästä heitä yksin etenemään, ellen tiedä mitä edessä odottaa. Kyllä luonnossa liikkumisessa kehittyvä motoriikka auttaa lopulta välttämään suuren osan vahingoista eivätkä pienet naarmut haittaa.
Omat lapsemme ovat olleet kantoliinassa metsässä jo parin viikon ikäisestä lähtien ja Sukkela lähti venereissulle kahden kuukauden ikäisenä. Heille luonto on aina ollut läsnä ja he ovat siellä hyvin kotonaan. Toisaalta tiedän, että vähempikin riittäisi, sillä ei luonnossa tarvitse oleskella välttämättä pitkiä aikoja, piipahduskin riittää. On turha kuormittaa itseään retkillä tai muilla vaivannäköä vaativilla luontomatkoilla, mikäli elämässä on paljon muuta eikä se tunnu itselle oikealta, silloin voi pienillä teoilla vaikka kauppareissun varrella syventää lapsen luontoyhteyttä.
Tässä minun 8 testattua ja hyviksi todettua vinkkiäni lasten luontoyhteyden etsimiseen ja syventämiseen:
- Etsi lähimetsä, puisto, puutarha tai ranta, jossa lapsi saa vapaasti liikkua annetuissa rajoissa. Liiku mukana, mutta älä pidä kiirettä. Anna lapsen pysähdellä, silloin kun hänestä siltä tuntuu. Pieni puistokin on sopiva, mutta jos on mahdollisuus mennä metsään, avaa se lapselle aivan toisenlaisen maailman, joka seikkailumahdollisuuksillaan voittaa leikkipuistot ja tietokonepelit. Suomessa meillä on se lähimetsä lähes kaikkien tavoitettavissa.
- Anna lapsen tutkia kaikkea, mitä maasta ja kasvustosta löytyy. Koeta olla välittämättä siitä, että kädet ja vaatteet likaantuvat. Luonnon tonkiminen tutkitusti lisää vastustuskykyä ja kone hoitaa kyllä vaatteiden pesun.
- Anna lapsen kysellä ja koeta vastailla. En minäkään kasveja tai sieniä hyvin tunne (toiveissa olisi kyllä oppia lähitulevaisuudessa), mutta tutkiessa sitä oppii itsekin. Ainakin voi aina opettaa, onko jokin myrkyllistä tai mitä kannattaa varoa.
- Anna lapsen haistella. Kannusta tuoksuttelemaan raitista meri-ilmaa, männynoksia, sammalmättäitä ja erilaisia kukkia. Se on oikeasta vanhemmallekin mielenkiintoista ja siihen riittää pieni pala luontoa.
- Anna lapsen maistella erilaisia syötäviä marjoja. Voit yllättyä, mistä lapsi pitää. Meille kävi niin, että Sukkela ihastui tyrnimarjoihin, joita se voisi syödä loputtomasti. Myöskään puolukkamättään vierestä Sukkelaa ei syksyisin saa kovin helposti lähtemään, sillä hän rakastaa marjoja.
- Anna lapsen kerätä mukaan kiviä, oksia tai vaikka käpyjä pieneen purkkiin ja jatkaa niiden tutkimista kotona. Saattaa olla, että niistä riittää leikin aihetta pitkäksi aikaa ja samalla luonto on mukana. Ehkä niistä voisi askarrella jotain?
- Etsi jokin vakiopaikka, joka tulee lapselle tutuksi. Pikkuhiljaa saatat huomata, että tutustuessaan paikkaan lapsi alkaa leikkiä siellä mielikuvitusleikkejä ja voi muistaa tuon paikan vielä aikuisenakin. On käsittämätöntä, millaisista asioista lapset muistavat paikkoja, jotka itse olit jo unohtanut. Ehkä jostain löytyi mato, tai puun juurelta lähti liikkeelle orava tai juuri tähän paikkaan oli viimeksi joku kehdannut jättää roskia, mistä saatiinkin hyvä keskustelunaihe.
- Ja se tärkein: Ota mukaan eväät, vaikka pienetkin, niin teillä on mahdollisuus pysähtyä hetkeksi ja vain kuunnella ja katsella metsää. Pieni rusinapaketti riittää, lapsille ne eväät vaan ovat se retken hauskin juttu! Eikä se aikuisen kahvikaan huonolta metsässä maistu.
Kun pienenä heräsin partioleiriltä märissä sukissa todeten, että telttapaikan valinnassa oli vielä opeteltavaa tai kuljin kuuman kesän kuivuudesta pölyävällä metsäpolulla tuhansien muiden partiolaisten kanssa, en tiennyt, että aikuisenakin tulisin näitä muistelemaan ja vieläpä niin paljon, että lähtisin siitä tekemään itselleni työtä. Niin syvästi lapsuuden muistot jäävät mieleen. Luulen, että kotoa ja harrastuksista saatujen luontokokemusten kautta on rakentunut minun oma luontoyhteyteni ja sen myötä on automaattisesti tullut suunnattua luontoon aikuisiälläkin.
Voi olla, että viedessäsi lapsen luontoon ja istuessasi kannon nokkaan katselemaan lasta, joka ihmettelee maassa ahertavia muurahaisia, huomaat yllättäen itsesikin voivan paremmin. Ainakin minä palaan vuodesta toiseen sen punaisena hehkuvan puolukkamättään luo ihmettelemään luontoa ja saman mättään vierestä olen nostellut seisomaan Vikkelää ja Sukkelaa kunnes he ovat itse oppineet kävelemään varpujen seassa.