Kauan odotettu ja monesti siirretty telttaretki syksyiseen saaristoon toteutui vihdoinkin. Ehkä oli jo aikakin, sillä tuuli tuiversi ja sade vihmoi oikein kunnolla ja piti hieman jännityksessä, miten tästä selvittäisiin.

Olimme luvanneet lapsille koko perheen yhteisen telttaretken tänä kesänä. Veneilyt ja minun opintoni olivat vieneet sen verran aikaa ja voimia, että retkeä oli lykätty. Tuli sellainen tunne, että lokakuuta ei enää kehtaisi sanoa kesäksi, joten retken viimeinen hetki oli nyt. Mielessä kyllä kävi, että helpompaa se olisi voinut olla kuukausi aikaisemmin tai ainakin olisimme selvinneet vähemmällä varustuksella kuin nyt. Edellinen yö oli ollut syksyn kylmin ja lämpötila oli mennyt jopa pakkasen puolelle osassa Suomea, mutta nyt luvassa oli onneksi edes muutama aste plussaa.

 

 

Lasten kanssa lähteminen on aina tavallaan helppoa mutta samalla haastavaa. Helppoa siksi, että he lähtevät ennakkoluulottomina ilman miettimisiä ja epäilyksiä matkaan. Edessä on aina superjännä retki, jolle lähtemiseen riittää mehupullo ja istuinalusta pakattuna pieniin reppuihin. Meistä Veneenveistäjän kanssa retki vaati hieman muutakin ja koetimme sulloa kahteen rinkkaan riittävästi vaatetta, ruokaa ja unirompetta, jotta selviäisimme yöstä.

Pari telttaa lainaksi, tuplamakuualustat lapsille ja meille ne mitä jäi jäljelle, lämpimät makuupussit, riittävästi helppoa ruokaa ja aamukahvia, valmiiksi tehdyt lettutaikinat ja illan iloksi kaikille otsalamput; siinä oli meidän resepti tulevaan retkeen.

Tuuli yltyi emmekä aluksi olleet saada venettä saaren laituriin siten, että olisimme uskaltaneet sen siihen yöksi jättää. Toiveenamme oli ollut majoittua meren rantaan, mutta villinä puhaltava tuuli viskasi toiveemme metsään, joten suuntasimme sitten sinne. Patikointimatkakin jäi odotettua lyhyemmäksi, mutta eihän se tämän reissun tarkoitus ollutkaan vaan se telttailu. Pystytimme telttamme parin kilometrin kävelyn, kolmen tauon ja niiden aikana repusta kaivetusta juomapullosta otetun hörpyn jälkeen keskelle metsää. Hyvä niin, sillä tuulen humina jäi puiden latvoihin ja antoi meidän olla ihan rauhassa.

 

 

Sade alkoi kuudelta illalla, juuri kun olimme saaneet teltat pystytettyä, ja jatkoi kolmeen asti yöllä. Kamat saatiin onneksi sisään ja sadeasut päälle. Hämärtyvässä illassa laitoimme ensin ruokaa ja aloitimme sitten touhuamisen otsalamppujen kanssa. Niiden kanssa juoksennellessa pojat pysyivät lämpiminä ja onhan niissä toki se hyvä puoli, että meillä Veneenveistäjän kanssa säilyi käsitys, montako retkeläistä meillä on vielä tallella.

Täytyy sanoa, että kaikeksi ihmeeksi sade, tuuli ja pimeys eivät aiheuttaneet yhtään ainoaa kommenttia tai harmia. Ollaankohan me sittenkin oltu hieman liikaakin tällaisessa kelissä liikkeellä vai mistä moinen olankohautus? Jostain sentään tuli sanomista ja oli tuulen pöllyttämä nuotio, jonka savut tuntuivat tulevan koko ajan Vikkelän ja Sukkelan silmiin. Aamun nuotiolla ongelmaa ei enää ollut, asia oli jo tullut tutuksi, silmät kiinni vaan senkun savuttaa, mokoma nuotio.

 

 

Minä lienen jännittänyt eniten yötä, sillä paljon veneilleenä emme olleet telttailleet lasten kanssa. Telttailun vaatimat kamat eivät vaan yksinkertaisesti mahdu veneeseen niin kivaa kuin se touhu kesällä olisikin. Sukkelan kanssa tämä olikin ensimmäinen telttayö ja hän saikin yönsä kunnon pakettiin pakattuna. Vilkas kaveri kun on, niin hän hädin tuskin pysyy omien vaatteidensa sisällä ja olimme todenneet, että makuupussi olisi aivan turha, sillä se varmaankin olisi rullalla teltan jalkopäässä. Siispä toppapuvut, villakerrastot ja fleecet ylle, pipo päähän ja kunnon sukat ja töppöset jalkaan. Ja kas, sieltä heräsi hyvin nukutun yön jälkeen iloinen ja lämpoinen Sukkela, joka ehdotti, lähdetäänkö keittämään aamukahvia! Ihanaa!

Vikkelä oli jo telttailuun tutustunut, joten hän oli nukahtanut samantien ja makuupussin lämmössä nukkunut aamuun saakka, oli kuulemma ollut jopa hieman kuuma. Kaikilla muilla ei ollut kuuma, koska ihan kaikille ei untuvaa ja ilmatäytteistä patjaa riittänyt. Me muisteltiin Veneenveistäjän kanssa partio- ja armeija-aikoja ja käytettiin hieman ohkaisempaa alustaa, joista selkä antoi aamulla palautetta. Ehkäpä me satsataan seuraavalle retkelle enemmän alustoihin.

Olen viime aikoina antanut paljon aikaa luonnosta saatavalle hyvinvoinnille niin ajatuksissani, käymissäni koulutuksissa kuin tekemissäni yritykseni tuotteissa. Olen kiinnittänyt paljon huomiota niihin hetkiin, joita vietän luonnossa. Nyt kun syksy on ollut aivan järkyttävän täynnä toimintaa ja viikonloput ovat tulleet tarpeeseen, olen erityisen iloinen ollut niistä hetkistä, kun olen voinut lähteä luontoon rauhoittumaan.

 

 

Parin viime kuukauden ajan on ollut pakko karsia elämästä monia asioita, jotta normaalirutiinit kuten työt ja päiväkoti sekä yhteinen aika  on ollut mahdollista saada toimimaan minun erä- ja luonto-opasopintojeni viedessä paljon aikaa. Tästä syystä myös blogi on joutunut välillä karsittujen toimintojen joukkoon, mutta niin sen täytyykin olla. Kaikki ajallaan ja nyt kirjoittamiseen oli taas aikaa.

Tällä retkellä kaikki työt jäivät taakse. Oli ihanaa vain olla ja tutkia kaikkea, mitä polun varrella eteen tuli ja tulihan siellä. Hitaasti ja kiireettä kun tekee matkaa, on aikaa havainnoida sieniä, kääpiä, syksyn lehtiä ja taputella matkalla saaren lampaita ja poneja. Tosin kyllä tästä märästä syksyisestä yöstä on apua opintoihinkin, harjoituksena se toimi hyvin. Puolentoista viikon päästä koettavat kesäerätaitojen näytöt ja ne on kivempi suorittaa kun muistaa varautua siihen, miten vilpoisa tämä syksy voikaan olla ja mitä vesisade ja tuuli tekevät kun sopivasti ryhtyvät yhteistyöhön.

 

 

Aamulla juotiin kahvit ja syötiin reilut annokset puuroa hyvällä ruokahalulla hillon kera. Telttojen pystytyksen lailla myös niiden kasaaminen oli odotettu juttu. Yhteistyössä nosteltiin telttakepit ylös, kieli keskellä suuta taiteltiin kaaret ja viikattiin kankaat pussiin. Vikkelä ei aamulla luopunut edes otsalampustaan, se tuntui kuuluvan pienen retkeläisen varustukseen ihan loppuun saakka. Lopuksi vielä tavarat rinkkaan ja tomerasti paluumatkalle muutaman rusinan voimin.

Laitoin äsken viimeisiä savulta tuoksuvia ja männynneulasia varisevia vaatteita pesukoneeseen ja mietin, että olipa uskomattoman hyvin onnistunut ja hauska reissu. Se tunne, kun näet lapsen nauttivan teltasta heräämisestä ja tiedät, että hän haluaa sinne uudelleenkin, on kyllä palkitseva. Ja kun huomaa lasten selviävän hieman huonommastakin kelistä ihan iloisena, tietää, että ulkoilu huonossakin kelissä on kannattanut, vaikka niitä omia sormia ja varpaita kuinka on paleltanut.

Jaa tämä: