Tarinat

Luovuutta luonnosta

Halusin olla luovempi kirjoittaja. Nopeampi, vähemmän itsekriittinen ja ”tosta vaan, suit-sait ajatukset paperille ja nettiin” -kirjoittaja. Olin edellisellä viikolla ollut luovan kirjoittamisen kurssilla kuulemassa, mitä toimenpiteitä tämä vaati onnistuakseen.

Sitä niin haluaisi olla yhtä aikaa luova ja järjestelmällinen, tehokas ja sujuva. Monesti luovuttaa ennen kuin on aloittanutkaan tai käyttää aikansa siihen, että miettii syitä, miksi teksti ei toimi ja luovuttaa sitten. Hukattu aika, hukattu luovuus ja samalla hukattu teksti. Aikaa tuhraantuu. Jää niin sanotusti säätämään, vaikka pitäisi siirtyä jo seuraavaan hommaan.

Luovuutta oli tullut opettelemaan myös eräs mies, joka kertoi opettavansa erä- ja luonto-oppaita. Juttelimme tovin niitä näitä. Hän kertoi, että heiltä monesti kysellään opintojen alkuvaiheessa, että ”Mitä siellä metsässä sitten oikein tehdään?”. Hänen kollegansa vastaus kuulemma oli, että ”Ei mitään. Riittää, että menet sinne metsään, jo se opettaa.” Tajusin, että näinhän se tosiaan on, niin metsän kuin muidenkin asioiden kanssa. Paikalle meneminen on jo paljon.

Ajattelin soveltaa tätä kirjoittamiseen ja tulevaan retkiviikkooni kansallispuistossa. Ajattelin hetkeksi unohtaa aikataulut ja tavoitteet.

Kirjoituskurssilla opin, että olisi hyvä antaa itselleen aikaa välillä hengailla tekstin tai minkä tahansa kanssa ja vasta sitten tehdä. Kuulin, että olisi hyvä yhdistellä näkökulmia ja hakea inspiraatiota eri tavoin, vaikkapa luonnosta. Oli puhetta myös siitä, että entä jos teksti ei tulekaan päästä ja käsistä vaan ihan koko kropasta. Yllättävää kyllä, myös paikan vaihtaminen, liikkeessä oleminen ja aivan täysin uuden näkymän katselu saavat aikaan ihmeitä. Nämä asiat tuppaavat välillä unohtumaan ja inspiraatiota etsitään kahvista, harmaasta seinästä ja päässä tikittävästä kellosta.

Eräopettajan vinkki oli hyvä liittää inspiraatiovinkkeihin ja erityisesti hengailuun. Päätin siis antaa metsässä ajan vain retkelle, hengailla ja rentoutua. Naama ilosta hehkuen vietin aikaa ulkona luonnossa. Telttayö, joskin kylmä, teki terää ja antoi ajatuksille virikkeitä. Aamukahvit järven rannalla auringonpaisteessa eivät olleet koskaan maistuneet niin hyvältä.

Hengailin ja annoin tekstin tulla levänneestä kropasta. Ajatukseni päätyivät paperille syvällisemmin, kun kirjoittelin niitä puun juurella ruutuvihkoon ilman aikataulua ja sen suurempaa suunnittelua. Inspiraation lähteitä riitti, sillä kansallispuiston maisemat olivat todellakin kohdillaan. Annoin tekstin tulla takaraivosta tai varpaanpäästä, jos oli tullakseen. Jos teksti oli suoraan hanurista, niin koetin hyväksyä senkin. Teksti se on huonokin teksti ja harjoitus myös.

Kuten todettu, jo paikalle menemällä oppii eikä varmasti ole niin huonoa tai hyvää retkeä, ettei sieltä uusia ajatuksia syntyisi. Samoin on kirjoittamisen kanssa. Luonto lisää luovuutta, hengaillen syntyy tulosta!

Kuuma suhde

En ollut koskaan ottanut liftareita kyytiin, mutta sinä päivänä otin. Nuori rakastuneen näköinen pari seisoi tien varressa ja ilmoitti pahvikyltillä haluavansa ”ihan minne vaan” ja minä olin sattumalta menossa juuri sinne.

Olin tulossa koulutuksesta, johon olin pitkän suhteen innostamana päätynyt. Halusin rakentaa suhdetta vankemmaksi ja ehkä antaa muillekin vinkkejä heidän suhteeseen.

Omassa suhteessani olin nauttinut yhteisestä ajasta ja rennon rehellisesti olimme usein vain tuijotelleet toisiamme ja palanneet sitten kotiin nauttien suhteen tuomasta tunteesta. Koulutuksessa olin ensin monttu auki. Että mitä, tuollaisiako teidän muiden suhteet ovat? Teettekö te yhdessä ihan oikeasti noin? Ajattelin ensin, että mä en kestä. Mä olin luullut, että mun suhteeni on täydellinen enkä ollut varautunut siihen, millaista säpinää muilla oli.

Suhteeni on jo vanha, sillä tapasimme lapsuuden partioleirillä jossain siellä aamuyön kipinävuoron ja illan nuotiopiirin välimaastossa. Oltiin tosin joskus ennen sitä seikkailtu mummolan metsissäkin. Intohimoa tästä suhteesta ei ole puuttunut. Tavalla tai toisella olemme tavanneet useasti niin metsissä kuin merellä. Olimme ehtineet nähdä paljon ja kesälläkin suhde oli käynyt kuumana veneillessämme ympäri saaristoa mielettömässä helteessä.

Nuori parikin kuulosti siltä, että loma teki hyvää. Tyttö kertoi, että hänkin oli joskus käynyt koulussa parantamassa tietojaan suhdeasioissa. Niin sitä pitää, ajattelin.

Nuori pari nousi kyydistäni Rauman jälkeen, kaivoi pahvikyltin esiin ja jäi odottamaan seuraavaa kyytiä. Hersyvästi hymyillen ja kikatellen he kuulemma halusivat sittenkin jatkaa vielä eteenpäin, ”ihan minne vaan”. Heidän suhteessaan tuntui olevan kiva kuherrusvaihe meneillään ja hyvä niin. Tuon saman kikattelevan tunteen minäkin halusin säilyttää omassa suhteessani.

Sellainen se on, rento ja rehellinen, minun luontosuhteeni!

Hiljaisuuden halaus

Meri tyrskysi ja raikas, pohjoisesta puhaltava merituuli heilutteli rannan yksinäistä tervaleppää saapuessani laavulle. Paljas kallio kylpi auringonpaisteessa ja houkutteli tauolle. Kahvihammasta kolotti, mutta halusin ensin nauttia maisemasta ja luonnon hiljaisuudesta. Metsässä kävelyn jälkeen oli piristävää tulla rantaan ja nähdä avautuva meri.

Takana oli työviikko ja sen jälkeen tulo saareen lasten kanssa. Kaikessa mukana oli ollut melu, taustalla tai vierellä – aina kuitenkin läsnä. Janosin hiljaisuutta ja tasaisen rytmikästä vaellusta polkua pitkin. Saaressa ei tarvinnut kuunnella liikenteen melua, sähkölaitteiden ääniä, ihmisiä, kauppojen hälinää tai mitään sitä, mikä työssä ja vapaa-ajalla meitä häiritsee.

Polku oli ensin seuraillut merenrantaa, ohittanut sitten omassa rauhassaan laiduntavat lampaat sukeltaen lopulta metsämaisemiin kuin ottaen minut raikkaalta merenrannalta komeiden jäkäläkallioiden kainaloon vain palauttaakseen tovin kuluttua takaisin metsän hiljaisuuteen.

Etsin usein reissuillani hiljaisia reittejä. Täällä sammalmättäiden pehmeys imi kaikki turhat äänet ja kuljin luonnonäänien säestämänä. Ylimääräisiä ääniä ei kuulunut; kuulin pitkästä aikaa omat ajatukseni. Oli aikaa miettiä, mitä minulle tänään kuuluu? Hyvää kuului ja sekin miellyttävän pehmeällä äänellä.

Hengitin laavulla raitista meri-ilmaa. Otin kaiken irti rauhallisesta laavuhetkestä, sillä nykypäivänä mahdollisuus olla hiljaisuuden ympäröimänä oli harvinaista. Ihailin merta, jonka tuuli joka päivä muokkasi erilaiseksi maisemaksi.

Istuin vain ja olin. Hiljaisuuden sylissä istuen nautin kahvista ja merestä, maisemasta ja tuulen tuiverruksesta, mutta ennen kaikkea siitä hetkestä ja hiljaisuudesta.