Tällä viikolla vietimme poikien kanssa ensimmäiset yhteiset päivät kotona työntäyteisen vuoden jälkeen. Halusin viedä heidät metsään ja katsella yhdessä kannon nokkaa, jota olin alkuviikosta lähtenyt etsimään. Halusin kertoa lapsille, että äiti on nyt enemmän kotona ja enemmän läsnä. Halusin kertoa, että nyt ei tarvitse joka aamu lähteä väsyneenä päiväkotiin. Halusin kertoa heille myös sen, että jatkossa näette äitiä enemmän kuin päiväkodin hoitajia.
Viime vuoden aikana meidän kotipäiviksi kutsumia päiviä ovat olleet väsymyksen kuorruttamien viikonloppujen lisäksi vain kipeänä vietetyt päivät. Olen kaivannut kiireetöntä lasten kanssa oloa ilman takaraivossa nakuttavaa listaa tekemättömistä töistä. Lapset ovat kaivanneet useampia kotipäiviä raskaan päiväkotiarjen jaksamiseksi. Meillä on mahtava päiväkoti, mutta päiväkoti on lasten työ ja he ovat päivän jälkeen todella väsyneitä. Myös lapset tarvitsevat välillä hengähdyshetken.
Pojat eivät kuitenkaan malttaneet kuunnella, sillä heille tärkeintä oli tämä hetki. Ei eilinen eikä huominen vaan se, että juuri tällä hetkellä äiti oli tässä läsnä. Ja minähän olin.
Olin varustautunut metsäretkeen jo edeltävänä päivänä ja aamulla täydensin retkikamat sujauttamalla reppuun vielä eväät. Haastetta pakkaamiseen toi lastenkantorinkka, johon jouduin sullomaan kolmen hengen varavaatteet, eväät ja kaiken kukkuraksi vielä polttopuut. Onnistuin, mutta jouduin toteamaan, että painoa kantamukselle tuli eikä kantaminen Sukkelan heiluessa ollut yhtä tukevaa kuin oikean rinkan kantaminen. Eikä tällä pakkaamisella myöskään kantamusten kauneuskilpailua voiteta.
Vikkelä kävelee jo monta kilometriä ja hänen kanssaan voi huoletta lähteä päiväretkelle. Sukkela sen sijaan on niin aamuvirkku, että ehtii väsyä aamulla touhutessaan eikä välttämättä jaksa koko matkaa kävellä. Nyt meillä oli edessä neljä kilometriä patikointia ja paikoitellen liukas kallioinen maasto, joten katsoin parhaaksi ottaa rinkan.
Ehdimme aamulla hyvissä ajoin luontopolun alkuun. Poikien kanssa retkeily on helpointa lähimaastossa ja Raumalla erilaisia polkuja onneksi löytyy. Suuntanamme oli Ryssänkalliolle rakennettu laavu, joka löytyy Monnaan luontopolun varrelta. Laavu on suosikkiretkipaikkamme ja sille vievä reitti saa hetkeksi unohtamaan kiireet ja kaupungin läheisyyden.
Pojat olivat innoissaan. Lukuisat kivet, rapakot ja polun mutkat ovat niiden mielestä jännittäviä. Ilon kiljahdukset raikuivat taittaessamme matkaa eteenpäin. Sukkelakin jaksoi hyvin taivaltaa alkumatkan ja tuli sitten reppuun. Tällöin jouduinkin toteamaan, että haastavinta lastenkantorinkassa ei suinkaan ollut sen pakkaaminen vaan sen kanssa nouseminen isosta mutalammikosta, johon pulahdimme menomatkan puolivälissä. Luulin auttavani Vikkelän lammikon yli, mutta kesken auttamisen Sukkela saikin selässä aikaan kunnon heiluriliikkeen, jonka seurauksena päädyimme molemmat pyllylleen keskelle lammikkoa. Tunsin, kuinka vesi holahti vaatteiden sisään ja nilkkojaan myöten vedessä istuva Sukkela painoi niin paljon, etten yksinkertaisesti päässyt liikkumaan mihinkään suuntaan.
Pojilla oli hauskaa äidin istuessa lammikossa ja minä koetin hädissäni pelastaa kaulassani roikkuvan kameran kastumiselta. Vasta irrotettuani rinkan selästäni pääsin itse ylös ja sain myös Sukkelan pois lammikosta. Sitten osasin jo itsekin nauraa tapahtuneella todeten, ettei yksi pulahdus retkeä pilaa. Jatkoimme matkaa ja laavulla onneksi selvisi, että kaikki oli tullut pakattua sen verran tiiviisti, ettei minua ja Sukkelan varpaita lukuun ottamatta mitään muuta ollut kastunut.
Komea laavu ei pettänyt meitä tälläkään kertaa. Hatunnosto niille, jotka ovat tämän tänne kauniille kalliolle rakentaneet, paikka on mahtava ja mieli lepää joka kerta. Kaivoimme kuivia varavaatteita esiin, sytytimme nuotion ja keskustelimme. Nyt oli aikaa. Innolla odotimme kaikki retken kohokohtaa eli eväshetkeä ja mietimme, kuinka kivaa olikaan vaan olla.
Olin onnellinen päätöksestäni hypätä hetkeksi sivuun työelämästä.
Nuotiokahvit, hyvät eväät sekä kävelystä punaiset posket ja hymyilevät suut, siinäpä ainekset hyvään päivään!