Eräs päiväkodin hoitaja kutsui meidän perhettä viime syksynä puolivahingossa metsäläisiksi. Otin sen tuolloin jo kohteliaisuutena, vaikka hän pikkuisen ehkä katuikin ilmaisuaan ja koetti pehmentää sitä. Hän lienee tarkoittanut, että on huomannut meidän retkeilevän ja viettävän aikaa metsässä hieman normaalia enemmän.
Tänään lueskellessani erästä metsäaiheista kirjaa löysin yllättäen määritelmän sanalle metsäläinen. Toki metsäläisestä on varmaan muitakin määritelmiä, mutta kyseisen kirjan mukaan metsäläinen tarkoittaa ”rentoa tyyppiä, joka ei ole puristavien normien orja”. Ihanaa, juuri sellaisia me halutaankin olla!
Meidän metsäläisten viimeisin retki suuntautui Eurajoella sijaitsevalle Pinkjärvelle. Lähialueen luontopolkuja etsiessäni olin useaan otteeseen kuullut kehuttavan Pinkjärven aluetta sekä sen reittejä ja laavuja. Nettilähteissä minikansallispuistoksikin mainitulla alueella on noin 5 kilometrin pituinen reitti, mutta laavuille voi kävellä lyhempääkin reittiä, joka on hieman reilu kilometri suuntaansa. Niinpä retkireppu pakattuna lähdettiin koko perheen voimin tutustumaan laavulle vievään reittiin.
Metsä imaisi meidät sisäänsä ja lasten seikkailu alkoi, kun päästiin polulle. Mutkia ja mäkiä sekä puunkoloja ja hassuja metsän ääniä kaikkialla. Polulta löytyi useampikin kuusen oksien tekemä maja, jotka salamyhkäisinä kutsuivat pojat sisäänsä. Tutkittiin myös kaatuneiden puiden juurien taakse muodostuvia koloja, mutta pysyttiin niistä hieman kauempana. Opin muuten lukiessani senkin, että metsäläisen kuvaus on isonvihan vainoajoilta, jolloin metsiin oikeasti kätkeydyttiin hengen hädässä. Kätkeydyttiin tavallaan ”piilopirtin” suojiin. Ja näinhän tavallaan nykypäivänäkin välillä tehdään. Metsään mennään hakemaan rauhallista hetkeä, jolloin voi olla piilossa metsän ulkopuolisilta kiireiltä ja velvollisuuksilta, vaikka sitten vain hetken aikaa. Ja täytyy myöntää, etteipä siellä kuusenjuuressa oksien suojassa istuessa juuri muuta tule ajateltua kuin sitä metsää ja kyseistä hetkeä.
Metsässä käy usein niin, että ihmisen valtaa ajattomuuden tunne. Niin myös nyt, sillä huomasin, että aamun kiivaan pakkaamisen jälkeen kiire lakkasi päästyämme polulle. Ajantaju katosi jopa niin hyvin, että unohdin lounasajan, mikä ei lasten kanssa ole kovin toivottavaa. Pysähdyttiinkin sitten kesken matkaa ja nautittiin pikainen lounas puunrungolla istuen, minkä jälkeen oli mukavampi jatkaa.
Laavulle saakka ei meinattu päästä lainkaan, sillä matkalta löytyi niin kiinnostava kaatunut puu. Mielikuvitus muutti sen paloautoksi, jota Sukkela ajoi hurjaa vauhtia ja Vikkelä kävi välillä tankkaamassa. Olemme Veneenveistäjän kanssa oppineet sen, että siihen pysähdytään, missä lapset viihtyvät. On turhaa koettaa raahata heitä mihinkään, mikäli hupi löytyy matkan varrelta. Niinpä me sitten vaan sammuttelimme tulipaloja tuolla mielikuvituspaloautolla.
Löysimme kyllä lopulta myös Vuotavan kaksoislaavun ja muita retkeläisiä, mutta laavuun tutustuminen jäi yhden nopean kahvikupillisen mittaiseksi. Eihän pojat toki malttaneet paikalleen pysähtyä vaan seuraavaksi vuorossa oli alueen tutkiminen. Veneenveistäjän jäädessä päivystämään laavulle meidän lounaan valmistumista, kierrettiin me toisten paikalle sattuneiden retkeilijälasten kanssa alueen kiipeilypaikkoja.
Ison kiven päältä laskeminen oli superjännää. Siinä samalla opeteltiin sekä kiipeämistä että oman vuoron odottamista muiden pienten retkeilijöiden kanssa. Vaikka äitinä välillä hirvittää katsoa kiipeilyä, niin koetan kuitenkin antaa heidän kiivetä. Nytkin ensi alkuun hankalalta vaikuttanut kiipeilyreitti meni lopulta Sukkelaltakin ihan heittämällä. Housun peppu oli jo entuudestaan varustettu yhdellä paikalla ja kivimäenlaskun jälkeen se taitaa saada lisää kavereita.
Vikkelä löysi kiipeilypuun. Sitä hän onkin pitkään etsinyt, sillä meneillään on erittäin kova kiipeilyinnostus. Olen pohtinut, saisiko meille kotiin rakennettua kiipeilyseinän, mutta toistaiseksi metsä on riittänyt. Minäkin halusin hieman maistaa kiipeilyä, sillä edellisestä kiipeilystä oli luvattoman kauan. Eikä se sitten niin helppoa ollutkaan kuin olin ajatellut. Hassua, kuinka ne minun kengät luistivatkin niin paljon Vikkelän noustessa puuhun kuin pieni apina. Eikä kaukana ollut, että minunkin housut olisivat tarvinneet paikkausta, sillä alastulo oli suunniteltua vauhdikkaampi.
Ajankulun unohtaminen, hyvät eväät, mielenkiintoiset paikat ja mukava raitis ilma houkuttelivat viettämään vielä enemmän aikaa retkellä. Veneenveistäjä onneksi tuttuun tapaansa huolehti paluumatkalle lähtemisestä tietäen, että Sukkelan päiväuniaika voi tulla yhtäkkiä. Ilman hoputusta me muut olisimme varmaan jääneet retkelle koko päiväksi.
Paloautopuun avulla sammutettiin paluumatkalla vielä muutama tulipalo ja sen jälkeen sovittiin poikien kanssa, että tänne tullaan kyllä uudestaan. Pinkjärvi oli jo lyhyellä visiitillä kehujensa arvoinen. Niin moni paikka jäi kuitenkin tutkimatta ja jäälläkin olisi ollut kiva kierrellä enemmän. Nyt vesi oli noussut jäälle ja sen päällä oleva ohut patja rikkoontui välillä eikä meitä huvittanut ottaa riskiä märistä kengistä. Päätettiin, että lähdetään poikien kanssa jokin päivä liikkeelle heti heräämisen jälkeen ja varustaudutaan retkeilemään koko päivä. Voitaisiin sitten käydä myös alueen toisella laavulla ja ehkä myös pilkillä, kun se kovasti poikia kiinnosti. Kyllä Sukkela yhdet päiväunet laavulla voi nukkua.
Niin metsä kutsuu metsäläisiä. Meillä vaan on aina ikävä tuohon salaperäiseen piilopirttiin!