Olen muutaman päivän ajan sulatellut Hesarissa tovi sitten ollutta juttua lasten harrastamisesta ja siitä, tarvitseeko lapsi ylipäätään harrastuksia. Aiheeseen palataan sopivin väliajoin ja useat ammattilaiset ovat sitä mieltä, että lapset, etenkään alle kouluikäiset, eivät välttämättä tarvitse kodin ulkopuolisia harrastuksia. Monet vanhemmat taas tuumivat, että jokin ohjattu harrastus on hyvä olla. Onko harrastuksen sitten oltava sellainen, että kellon kanssa ajastetut harrastusillat seuraavat toisiaan ja vain kipeänä annetaan lapselle lupa jäädä pois?
On aivan mahtavaa, että lapset harrastavat. Olen nähnyt lapsia, jotka ovat täynnä intoa jostain harrastuksesta ja silloin todellakin on hyvä, että lapsi saa harrastaa, vaikka useammankin kerran viikossa. Esimerkkinä tästä näin mummolareissulla erään alle kolmevuotiaan lapsen, joka jääkiekkovarustuksessa viipotti pitkin jäätä isoveljensä kanssa. Taitoa riitti ja intoa sitäkin enemmän; lapsi kuulemma kotona suorastaan vaati jäälle lähtemistä. Kuulin, että hän osaa ulkoa eri joukkueet ja pelaajien nimet. Epäilemättä jääkiekkoharrastus ei tule olemaan hänelle pakkopullaa edes aikataulutettuna eikä sitä varmaankaan ole elämässä liikaa. Kun harrastus siis alkaa omasta innostuksesta ja jatkuu sellaisena, on se hyvä.
Mutta entäpä jos se luistimilla pysyminen onkin alussa vaikeaa? Tai entä jos se ei nappaa edes sitten kun sen oppii?
En henkilökohtaisesti koe, että lapsella tulisi olla jokin järjestetty harrastus tai että se olisi edellytys sille, että lapsesta tulee liikunnallinen, taiteellinen tai jotain muuta. Nämä taidot varmasti löytyvät, jos ovat löytyäkseen. Toki niiden löytymistä voi lempeästi auttaa, jos siltä tuntuu tai taipumuksia näyttää olevan. En myöskään usko, että lapsi jäisi jostain paitsi sen vuoksi, ettei hänellä ennen kouluikää ole ohjattua harrastusta.
Itsekin olemme lasten kanssa harrastaneet, mutta silloinkin välillä miettineet harrastuksen tarvetta. Kävimme kolme vuotta vauva- ja taaperouinnissa, koska veneilijöinä toivoimme lasten tutustuvan veteen ja koimme vauvauinnin muutenkin hyödylliseksi. Uinnista nauttivat kaikki, jopa usein paleleva minä pulahtaessaan lämmitettyyn altaaseen. Sitten neljännen vuoden syksyllä ohjattu uinti ei yllättäen enää kiinnostanutkaan, sillä paikkakunnan vaihdoksen jälkeen uinnista oli tehty yhtä tavoitteellista kuin Aku Ankassa, jossa sudenpennut tavoittelevat ansiomerkkejä. Lapsille oli erilaisen uintiohjauksen myötä asetettu tarkat tavoitteet, joita sitten piti suorittaa ja ansaita todistuksia eri tasoista. Lopetimme uintikauden kahden kerran jälkeen ja taas kaikki olivat tyytyväisiä. Olemme käyneet myös metsäkerhossa, joka oli tosi kiva ja rento. Totesimme kuitenkin, että emme ilmoittaudu seuraavalle kaudelle, sillä keväämme tulee sisältämään metsässä oloa muutoinkin. En kuitenkaan voi sanoa, ettenkö usein miettisi, mitä lasten olisi hyvä harrastaa tai mikä minusta olisi kiva harrastus lapselle. Tiedän montakin ja epäilemättä tulen niitä joskus lapsille ehdottamaan. Erityisesti kaipaan tällä hetkellä perhepartiota, jonne voisimme kaikki mennä yhdessä.
Mietin nyt, että pitäisikö minun siis sanoa, että meidän lapsilla ei tällä hetkellä ole harrastuksia? Varmaankin, mutta kerrataanpa viimeisen parin viikon touhut ja pohditaan sitten asiaa uudelleen. Olemme nimittäin luistelleet ja hiihtäneet (välillä myös yhtä aikaa), pelanneet jääpalloa, pyöräilleet ja potkupyöräilleet, tehneet pihatöitä ukin kanssa, leiponeet, hiihtäneet kotipihan ladulla, kiipeilleet puissa ja kivillä, pomppineet ojissa, juosseet metsässä (tai itse asiassa ihan kaikkialla), retkeilleet saaressa ja lounastaneet nuotion äärellä, tehneet puutöitä verstaalla ja opetelleet lyömään nauloja…uh, en todellisuudessa edes muista, mitä kaikkea on tullut tehtyä.
Kaiken tämän olemme tehneet silloin, kun on hyvältä tuntunut. Olemme tehneet nämä ilman kiirettä tai aikataulutusta ja kaikki on lähtenyt lasten omasta toiveesta. Minä tai Veneenveistäjä olemme olleet mukana saaden jakaa retket sekä antaa oppia, miten edetä, jos homma ei luista. Samalla lapset ovat saaneet jakaa meidän kanssa sekä oppimisen ilot että myös haasteet ja harmistukset. Luulen siis, että meillä sittenkin harrastetaan jotain.
Näissä kotiharrastuksissa olen iloinnut siitä, että ne ovat monipuolisia ja kehittävät lapsen motoriikkaa ja liikkuvuutta monin eri tavoin. On hienoa huomata, että puissa ja kivillä kiipeilyä ei aina tarvitse pelätä vaan se sujuu kyllä ja varovaisuuttakin on (pikkuhiljaa…) opittu. Usein tuntuukin, että yhden lajin tiivis, ohjattu harrastaminen antaa vähemmän kuin raisu meno siellä sun täällä. Ei se varmaankaan näin ole ja myönnän, että yhdessä lajissa eteneminen opettaa lapsellekin tavoitteellisuutta ja taitoa keskittyä. Mutta tie siitä kilpailuun ja suorittamiseen on lyhyt ja sitä en välttämättä harrastuksissa lapsille enää haluaisi.
Kuten jo mainitsin, pidän lasten joogasta ja perhejoogasta sen vuoksi, ettei siinä tarvitse suorittaa ja siinä voi hetkeksi kiireen sijaan opetella rauhoittumista. Pidän siitä myös sen vuoksi, että perhejoogaa voi harrastaa lapsi yhdessä vanhemman kanssa. Näin ei kaikkien tarvitse lähteä omiin harrastuksiinsa tai toisen katsoa penkiltä harrastuksen ajan. Sen sijaan lapsi voi harrastaa ja saada samalla yhteistä, kiireetöntä aikaa vanhemman kanssa.
Jos sanoisin, että meillä illat sujuvat kotiharrastusten lomassa naurun helinää kuunnellen, ei kukaan uskoisi. Myönnän, että olen itsekin kokenut joskus helpottavaksi tiedon siitä, että lähdemme kohta johonkin harrastukseen. Tiedän kuitenkin myös sen, että lapsille välillä iskevää väsymystä ja turhautumista ei kannattaisi tukahduttaa vaan antaa sen tulla kotona tai läheisen ihmisen kanssa, sillä nuo tunteet saattavat aiheutua juuri siitä, että aina on kiire jonnekin.
Onko harrastaminen siis niin yleistä, että koemme noloksi sanoa, että lapsella ei ole ohjattuja harrastuksia. Hesarin jutussa erään perheen lapsi oli halunnut ohjatun harrastuksen sijaan jäädä kotiin ja lukea. Etteikö siinä kuitenkin olisi erittäin hyvä harrastus? Luulenkin, että lasten touhuja tarkemmin katsellessa tulisimme helposti siihen tulokseen, että kaikilla on moniakin harrastuksia, vaikka ne eivät olisikaan ohjattuja. Sanommehan me aikuisetkin usein, että ulkoilu on harrastuksemme. Taitaa ulkoilukin pitää sisällään monia eri tekemisen vaihtoehtoja.
Vai onko kuitenkin niin, että suorittaminen on ottanut useasta perheestä vallan eikä sitä saada katkaistua edes vapaa-ajalla. Ehkä emme yksinkertaisesti osaa enää olla tekemättä mitään vaan vaadimme päivälle aikataulun aamuheräämisestä illan nukkumaanmenoon saakka. Haluamme asettaa tavoitteita ja saavuttaa jotain, joko itse tai lastemme kautta. Jos meillä tai lapsilla ei olisi ohjattuja harrastuksia, niin mitä sitten tekisimme? Väitänpä, että huomaamattamme harrastaisimme jotain kivaa. Ehkä harrastaisimme yhdessä. Ehkä oppisimme olemaan joskus myös paikallamme ja tutustuisimme vahingossa myös itseemme.
Erilaisia näkökulmia harrastamiseen löytyy siis Hesarin jutusta, johon linkki tässä.